SINIVALKOINEN OMISTUS, KENEN TASKUSSA?

Blogi

Metsäteollisuuden toimintaedellytysten turvaaminen on kansallinen asia. Kun maa järisee, ei keskeisten tuotantorakenteiden alasajoa pidä tehdä kvartaali-ajattelulla. Hallituksen ja valtion omistajaohjausta tulee käyttää ja arvioida valtioyhtiöiden päätösten perusteet. Metsäteollisuuden kartonki- ja paperituotanto eri tuotteisiin laajeten on ollut neljäsosa viennin arvosta. Sen aluekehityksen merkitys on vielä vahvempi. Olemassa olevaa infraa tulee kehittää puun jalostusarvon nostamiseksi ja uusien tuotteiden kehittämiseksi kuten funktionaaliset elintarvikkeet, lääkkeet ja muovit. Mekaanisen puuteollisuuden kehitystä tukee puurakentamisen lisääminen. Samoin puuta hyödyntävien biojalostamoiden rakentaminen etenee. Kehitystyö edellyttää metsä- ja metalliklusterin energiaosaamisen perustan turvaamista. Hallituksen on kyettävä ottamaan huomioon metsäteollisuuden kansalliset edut linjatessaan mm. energia- ja ilmastopolitiikkaa.

Stora Enson johtaminen on näyttäytynyt enemmän Wallenbergin ja Ruotsin linjauksina.

Kemijärven käsittämätön tuhoaminen kuitattiin silloisen hallituksen toimesta 2007 eikä perusteluja käyty läpi. Ratkaisu muistuttaa virheiden sarjasta, jossa tehtaiden sulkemisten toivotaan nostavan hintatasoa, mutta samalla liikevaihto supistuu. Tästä hyötyvät ne toimijat, jotka eivät leikkaa omaa kapasiteettiaan. Metsäteollisuus on valitettavasti tehnyt myös aiemmin suuria virhearvioita mm. USA:n investoinneissa. Ne oikeuttavat myös epäilemään Kemin sulkemista virhearvioksi.

Hallituksen ja erityisesti työ- ja elinkeinoministereiden ja omistajaohjauksesta vastaavan ministerin on käytävä asiantuntijoiden kanssa perusteellisesti läpi Stora Enso:n ilmoituksen perusteet ja erilaiset vaihtoehdot. Valtion omistajapolitiikassa on mahdollista markkinaehtoisesti toimivalle valtionyhtiölle asettaa myös alue-, teollisuus- ja työllisyyspolitiikkaa koskevia tavoitteita. EU-komissio on katsonut mahdolliseksi rakenne- ja kansallisen tuen käytön niin Saksan kuin Portugalin tehdashankkeissa mm. työllisyysperusteilla. Valtion omistus Stora Ensossa on merkittävä osa kansallisvarallisuutta, jonka hoidossa on tähdättävä mahdollisimman hyvään yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen kokonaistulokseen.

Valtion omistus Stora Ensossa on Kelan omistus mukaan lukien 35.2 prosenttia Vuonna 1998 valtiovarainministeri Antti Kalliomäki totesi päätöstä tehtäessä eduskunnassa :Kolme suurinta suomalaista omistajaa saa äänivaltaa noin 35 prosenttia, viisi suurinta ruotsalaista hiukan yli 20 prosenttia ja loppu on kansainvälisillä omistajilla. Muodostuu siis vahva pohjoismainen yhtiö, jossa suomalaisilla omistajilla on hyvä asema”. Tätä ei uskoisi Stora Enson Suomen tehtaita koskevan historian valossa. Kuvaavaa Suomen omistajaohjaukselle edelleen on, että Kelan omistus ei ole vieläkään aktiivisesti valtion taskussa. Kemijärven tehtaiden lakkauttaminen oli selkeän lyhytnäköinen ratkaisu sekä inhimillisesti ja alueellisesti taloudellisesti raskas. Silloin ministeri Pekkarisen ja hallituksen taholta siihen ei reagoitu, vaan otettiin vaan lähetystöjä vastaan.

Kun Stora Enso v. 2009 ilmoitti lopettavansa Varkauden tehtaat, oli yhtenä perusteluna hienopaperin maailmanhinta. Pian perusteet elivät ja hukassa olevan omistajaohjauksen ja ratkaisun vaikutusten paineistettu läpikäyntimme ministeri Häkämiehen , Solidiumin johdon, Lauri Ihalaisen sekä Stora Enson johdon kanssa muodostikin uuden kannattavan lähdön metsäteollisuuden tämän päivän kehittämiselle. Nykyinen puurakentaminen ja kartonkitehdas täydentävät kokonaisuutta.

Metsäteollisuutta ei arvioida kvartaali-taloudella eikä se ole auringonlaskun ala.

Hallitus ja elinkeinoelämä kantaa huolta Suomen investointien alhaisuudesta. Miten on mahdollista, että samat tahot ovat mukisematta kuittaamassa merkittävien valtionyhtiöiden, kuten Nesteen tulevaisuusinvestoinnin Rotterdamiin tai Stora Enson Kemin vahvan metsäosaamisen ja kokonaisen kaupunkiseudun teollisen tuhon? Yhtiöissä, joissa omistaja päättää, sen vastuulla on myös arvioida, mitkä ovat investointien tai ratkaisujen kokonaistaloudelliset vaikutukset myös yhteiskunnallisesti. Tarvitaan vihdoin sinivalkoisen omistuksen puolustamista. Suomen metsäteollisuus on kansallinen asia, jossa alue-, teollisuus- ja työllisyyspoliittiset näkökohdat on varmistettava. Suomen hallitus ei voi käsi lipassa kuitata Wallenbergin ja Ruotsissa toimivan johdon päätöksiä.

Työuria ei pidennetä heikentämällä työntekijöiden asemaa tai antamalla potkuja parhaassa työiässä oleville työntekijöille. Suomalaisen yhteiskunnan kilpailukykyä ja eheyttä ei vahvista se, että meillä on tuntuvasti helpompaa kuin monessa Euroopan Unionin jäsenmaissa lomauttaa tai irtisanoa työntekijät vedoten taloudellisiin syihin. Hallituksen on pikaisesti asetettava asiantuntijaryhmä valmistelemaan Suomeen sellainen työntekijöiden lomautus- ja irtisanomissuoja, joka vastaa eurooppalaista tasoa. Pandemian raskaasta taakasta huolimatta kovat arvot arjessa ja työelämässä korostuvat. Eduistaan tiukasti kiinni pitävät pääomapiirit vaativat entistä rajummin yksipuolista puuttumista työntekijöiden toimeentuloon, työaikaan ja sairausajanpalkkaan. Sanelua ja huutolaistyötä sekä paluuta sadan vuoden taakse tarjotaan isänmaalle. Harmaa talous ja halpatyö kukoistaa, työn tilaaja ei ole kokonaisvastuussa alihankintaketjusta. Sitten ihmetellään työorjuutta ja ihmiskauppaa. Tässä yhtyy vihreät sinisilmäiset arvot ja kovat harmaat markkinavoimat!

Metsäteollisuuden osalta on myös käytävä läpi, voiko niiden siirtyminen uusille markkina-alueille tapahtua kritiikittömästi ihmisoikeus- ja ympäristörikoksista silmät sulkien. Suomalainen yhteiskunta saattaa joutua myös näistä tavalla tai toisella joskus vastaamaan.

On myös varmistettava toimet, joilla voidaan edesauttaa uusien investointien kohdistumista Suomeen. Suomen tulee siirtyä EU:n mallioppilaasta EU:n malliosaajaksi. EU:n päätöksentekoon tulee vaikuttaa jo asioiden olleessa komission käsissä, jottei rikkidirektiivin kaltaisia Suomen teollisuutta kohtuuttomasti vaarantavia virheitä enää tapahdu.

KARI RAJAMÄKI

valtiopäiväneuvos, sdp

Kirjoitus julkaistu alunperin Kari Rajamäen Uusi Suomi -blogissa, julkaistu nyt hänen luvallaan.